Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MILITARIA 2014

KOHTI SEIKKAILUA

Niinpä koitti aamu, toukokuun 23. päivä, armon vuonna 2014, jollon tavanomaisen töihin lähdön sijasta sain ohjata pyöräni Suomusjärven Kivihoville. Oli aika lähteä odotetulle Militaria 2014- retkelle. Kunnioittamaan isiemme puolustustaistelua, talvi ja jatkosodassa, sekä nauttimaan hyvästä motoristiseurasta, sekä lumoavista itä-suomen maisemista.

Niinpä tapasin Kivihovilla sovitusti Riston, Tuomon, Kostin, ja Raunon, ja lyhyen suunnittelutuokion jälkeen lähdimme taipaleelle pikkuteitä pitkin, kohti Kuhmoa, jonne saapuisimme illan tullen.

Toinen osasto, joka käsitti retkemme varsinaiset aivot, lähtisi vasta parin tunnin päästä Salosta,eri reittiä, päämääränään sama paikka. Eli Mika oli tiedustellut ja suunnitellut kaiken jo etukäteen, kuten kunnon Johtajan kuuluukin. Kolmas osasto tuli tutuksi vasta illalla, perille saapuessamme, mutta siitä myöhemmin.

Niinpä alkoi matkamme Karkkilan, Lopen, Turengin, ja Lammin kautta aina Asikkalan Pulkkilanharjulle, joka mielestäni on jokaisen motoristin toiviotie. Olen ajellut 90-luvulla Pulkkilanharjua Sysmään töihin ja takaisin noin 3 ja puoli vuotta, ja tuntuu niinkuin tienpätkän jokainen puu toivottaisi minut taas tervetulleeksi vanhoille tutuille tanhuville. Maisemat ovat kuin postikortista, ja Rauskipa totesikin käänteisellä huumorilla, että olisin voinut johonkin nätimpään paikkaan tauon harkita, kun pysähdyttiin Reimarin pihalle.

Mutta ei auta, ihminen ei elä pelkästään leivästä, siksipä piti joukkomme poiketa Luhangassa pistämässä porsaanleikkeet tuulensuojaan, jotta jaksaisimme kautta Tammijärven ja Toivakan kautta Lievestuoreen shellille kahveelle. Menomatkan paras maisemaosuus oli näin kuitattu. Mutta mieli oli korkealla, ja sääkin mitä parhain.

KUHMOON, KUHMOON

Kello, tuo ikuinen kiusankappale, pakotti käynnillään meidät hieman ripeämpään etenemiseen, jotta saavuttaisimme tavoitteemme sopivaan aikaan. Niinpä oli pikkuteiden kutsu kylmästi jätettävä huomiotta, ja alettava edetä ”syvintä ja aukeinta” Kuopioon, Nurmekseen, ja lopulta Kuhmoon.

Ajomme oli kuitenkin siistiä, vaikkakin määrätietoista, toisin kuin myöhemmin kuulin joidenkin toisten innostuneen kannustamaan ”ratsujaan” jopa hieman yli sovinnaisuuden rajojen, toki valppaana, valppaana, kuten aina. Keväinen lehmikarjakin osoittaa raisusti riemuaan vapaudestaan, pitkän pimeän navettatalven päättyessä.

Näin saavuttiin Kohtauspaikalle, jossa pääluku porukastamme kohosi kolmeentoista. Toiset tunsin, toisiin tutustelin. Iloinen mieli vallitsi illan mittaan, ja ohrainen janojuoma maistui, rentouttaen. Oli edellämainittujen lisäksi Tuomasta, Juhania, Veijoa,Keijoa, Hannua, Olavia, Pasia, ja minäpoika kokonaan.

Mitä huominen toisikaan tullessaan, mietin, kun illastelimme pizzaa huonekaverini Kostin kanssa.

UUSI AAMU, UUDET KUJEET

Niinpä sitten koitti lauantai, ja possemme heräili uuteen päivään. Hotelli Kainuun rauhallinen, ja mieltä lääkitsevä miljöö helli meitä aamiaisellamme. Aamutoimet suoritettuamme, kokoonnuimme pyörinemme yhteiskuvaan, kaupungintalon edustalle. 13 pyörää ja yhtä monta kuskia, seikkailu oli valmis alkamaan, kunhan viimeisetkin ensin olivat tankanneet läheisellä shellillä.

Mika johti meidät aluksi Kuhmon koillispuolelle, josta tieltä 9121 Korkean ”kylän” kohdalla poikkesimme kohti Saunajärveä. Tuttu reitti, ajattelin. Viimeksi 1,5 vuotta sitten tästä ajoin.

Mutta mitä nyt, Kesselinkylän paikkeilla Mika kääntyy soratielle, tämäpä vasta jotain. Ilmenee että n. 10 kilsan tosi hieno soratie johtaa meidät Ruotinjärven kautta tielle 9111, jonka varrella Kilpelänkankaan muistomerkki jo odottaa seppeleemme laskua. Tunnelma on hillitty, ja harras, ajatus kääntyy historiaan.

Näillä kunnailla Suomen mies puolusti järkkymättä isänmaataan, olkoon heidän tekonsa tulevia sukupolvia velvoittava.”

Näin lukee muistomerkissä, ja mietin että puolustaako tämän päivän Suomen mies järkkymättä isänmaataan. Toivon sitä, totisesti, jotta voisimme jatkossakin, me ja lapsemme, moottoripyöräillä tässä kauniissa maassa, sen kauneutta ihaillen. Keneltäkään lupaa kysymättä. Niin no, vaimot nyt tietysti ovat asia erikseen.

Kilpelänkankaalta jatkamme Saunajärven maastoon, jossa on laitettu viholliselle hanttiin ”oikein tosissaan” Mielessä pyörii ajatus, miten itse olisin pärjännyt, kun rautaa olisi tullut satamalla, ja pakkasta olisi rapiat 30 astetta. Olisikohan meikäläisestä ollut muuhun kuin hanskojaan kannattelemaan? Sitä tuskin koskaan saan tietää...

KOHTI LIEKSAA JA OHIKIN

Saunajärveltä oiva joukkomme suuntaa kohti Lieksaa. Matkalla, Heinäjoen motin muistomerkillä, tapaamme 3 kaveria joilla on samansorttisia touhuja. He etsivät maastosta metallinpaljastimella sotaromuja. Kuulemme monta tarinaa, ja niitä rikkaampina ajelemme Lieksan ABC.lle syömään. Rauno haastattelee paikallisen ural-miehen, jolla on kunnioitettavat saavutukset takanaan.

Kuvut ravittuina lähdemme Lieksasta, kohti Pankakoskea, ja erkanemme tieltä 522 soratielle, kohti Kontiovaaraa.

Tämän tien varrelta löytyy siviiliuhrien muistomerkki, vuodelta 1944. Neuvostopartisaanit ovat paikalla uljaasti hyökänneet autokolonnaa vastaan. Uhreina hyökkäyksessä siviilejä, ja lottia, ja joku sotilaskin. Sota on julmaa, eikä siviiliuhreiltakaan vältytä.

Jatkosodassa neuvostopartisaanit hyökkäsivät itärajalla kokonaisiin siviilikyliin, joita vain muutama sotilas oli vartioimassa. Näitä kyliä sitten kivenkovaan väitettiin vahvoiksi sotilastukikohdiksi, jotta saataisiin oikeutus raukkamaiseen tekoon. Niinkuin nyt pienessä maassamme olisi ollut varaa pitää vahvoja sotilastukikohtia, linjojen takana, kun joka mies tarvittiin tulilinjassa.

Tie 522 muuttuu Ilomantsin puolella soratieksi ja jatkuu n. 25 kilometriä Sivakkovaaraan. Siitä pienen matkaa on Hattuvaaran kylä, ja siellä Taistelijan Talo, jossa poikkesimme. Talo tosin oli vielä kiinni, mutta korvaava ohjelma löytyi parinkymmenen kilometrin päästä, pölyävän soratien takaa, Virmajärveltä. Siellä sijaitsee pienessä saaressa Suomen ja EU:n itäisin piste, ja joukkomme tietenkin tutustui maastoon innolla. Taukoa vietettiin kuumassa ilmassa, ja visioitiin eri näkemyksiä.

Asioiden tultua puhutuksi, ajelimme Ilomantsin keskustaan kahvittelemaan ja tankkaamaan.

Vielä poikettiin Möhkössä, jossa tutustuimme Möhkön Mantaan, joka on vanha laiva Koitajoen rannalla, ja Oinassalmen muistomerkillä otettiin vielä yhteiskuva koko porukasta. Kaikkien piti kuvaa otettaessa sanoa ”Rillu”, jotta tulisi hymyä joka huuleen. Niin sitten kävikin.

ILTA SAAPUU

Matkanjohtajamme Mika oli kaukonäköisesti varannut huoneita läheisen Joensuun hotelli Vaakunasta, ja sinnepä nyt oijusti pyöräraitomme, niinkuin porot lapin kairassa ikään. Ilta-auringon valossa saavuimme kaupunkiin. Hotellin parkkihallin puomi lähes teilasi minut, mutta sentään selvittiin.

Nopeasti kamppeet huoneeseen, ja virkistävän suihkun jälkeen siirryttiin terassille, vähintään yhtä virkistävän olutlasin äärelle. Siinä sitten syötiin, ja haasteltiin mukavia pikkutunneille asti, kunnes alkoi tuntua siltä, että ottaisipa sitä vaikka sängyn selkäänsä. Hyvä oli väsyneen matkamiehen nukkua Joensuun yössä, Suomikin oli saanut loppuottelupaikan MM-jääkiekossa.

KOTIINPALUU

Sunnuntaiaamu valkeni, ja hotellin aamiainen oli joukolla vatsassa, kun kello 9 aloitimme kotiimatkan. Tarkoitus oli hieman kierrellä, ja vältellä suurimpia teitä matkan elävöittämiseksi.Niinpä kautta Enonkosken, Savonlinnan, Sulkavan ja Ristiinan kävi tiemme.

Vähän ennen Ristiinaa räpsähti pieni mutta pippurinen vesikuuro. Sateessa saavuimme kylään, ja matkanjohtajamme tarjosi seurueelleme lounaan. Mahat täynnä mutkateitä Mäntyharjulle, josta Voikoskelle ja Jaalaan, ja lopuksi kahville Vierumäelle, jotka Juhani vuorostaan pistouvasi. Taivas uuden huoltoaseman ympärillä lupaili jonkinmoista myräkkää olevan tulossa. Synkältä näytti.

Niinpä sitten, hetikohta Vierumäeltä lähdettyämme kohtasi meidät ärhäkkä myrskyinen sade, josta ei rakeitakaan puuttunut. Nopeasti kuitenkin selvisimme läpi, näitä ei kannata jäädä vartoomaan loppuviksi.Ennen Vesivehmaan lentokenttää loppui sade ja aurinko paisteli taasen.

Ajaessani tällä kertaa joukkomme kärjessä, tuli mieleeni kurvata Vääksyssä sen sairaalan pihalle, jossa minun on kerrottu tähän maailmaan tulleen, ja pitää joukollemme puhe aiheesta. Tyydyin kuitenkin hospitaalin kohdalla heilauttamaan kättäni sen suuntaan, taisi sen joku nähdä, ja ihmetteli varmaan, että mitäs tuo hullu nyt huitoo.

Pikkuteitä pitkin matkamme saavutti lopulta Someron, ja siellä todettiin reissumme nyt siirtyvän muistojen joukkoon, ja alkavan uusi vaihe elämässämme, suunnitellen aina uusia ja uljaita lukuja meidän hämmästyttävään motoristihistoriaamme.

Hyväntahtoinen aurinko katseli meitä. Se ei missään tapauksessa ollut meille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin meitä kohtaan. Aika velikultia.

©2017 Haaton mp-sivut - suntuubi.com