Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

                                               MILITARIA 2016

Eli kertomus Bike Boss Teamin retkestä Lapin Sodan taistelupaikoille

ESIPUHE

Kerhomme vuosina 2014 ja 2015 suorittamat Militaria-matkat olivat molemmat suoritettu itärajan maisemiin, ja suurimmalta osin talvisodan taistelupaikoille. Olikin luontevaa ja tarpeellista laajentaa näkökulmaa, ja suunnistaa Lappiin, jossa armeijamme vuosina 1944-1945 taisteli entistä aseveljeään Saksalaista sotilasta vastaan. Samalla kasvoivat retkemme maisemalliset arvot aivan uusiin mittoihin, johtuen tietysti Lapin jylhien seutujen, ja osaksi myöskin Pohjois-Norjan karujen seutujen näkymien vaikuttavuudesta.

Kuten aikaisemmillakin matkoilla, oli kerhomme sihteeri Mika tehnyt ansiokkaan ja tasokkaan etukäteissuunnittelun, ja suunnitelman, jota seuraamalla oli meidän kerholaisten aina korkeinta johtoa myöden helppo ja mukava osallistua retkeen. Toisin sanoen päästiin jälleen kerran istumaan ns. valmiiseen pöytään, Mikan ansiosta.

Retken alkamispisteeksi ilmoitettiin Enontekiön Hettan kylä, torstaina 9.6.2016 aamulla. Ennen alkamisajankohtaa sai kukin omatoimisesti hoidella itsensä paikalle parhaaksi katsomallaan, tai ainakin oman mielensä mukaisen suunnitelman tuottamana paikalle.

LÄHESTYMISMARSSI

Omalta kohdaltani päädyin yhdistämään rautaperse-ideologian, ja kohteen saavuttamisen, joten ajelin Salosta mukaeltua reittiä pitkin Enontekiöön. Matkaa kertyi reilut 1600 kilometriä, ja samalla tulin täyttäneeksi IBA-Finland – kerhon vaatimukset, vuoden 2016 vuosiajosta. Näiden vaatimusten mukaan piti vierailla 9:llä lentokentällä ja Suomen keskipisteessä Leskelässä. Suunniteltu reitti toteutui, ja olin Hettan majatalossa keskiviikkona klo 14 jälkeen märkänä ja reilusti yli 24 tuntia valvoneena, joten unet olivat paikallaan. Viimeiset 75 kilometriä Muoniosta Hettaan olivat erittäin hankalat. Kova puuskittainen tuuli ja vesisade jossa vilahteli räntähippusia, sekä huurtunut visiiri olivat yhdistelmä, joka retken aikaisemmassa vaiheessa toteutuneena olisi hyvinkin saanut minut luopumaan koko leikistä.

Pikku tupsluurit kuitenkin tekivät terää, ja iltakuuden jälkeen alkoi jo kerhomme muutakin porukkaa saapuilla vähin erin paikalle. Sain huonekavereiksi 4:n hengen huoneeseen ns. Osasto Väyrysen, joka tällä kertaa oli lähtenyt reissuun autolla. Tuomo, Risto, ja Jukka-Pekka olivat siis säilyneet kuivina tulomatkan, joten saatoin yksin pitää valloitettuna kaikki mahdolliset vaatteiden kuivauspaikat huoneessamme. Tunnelma oli illan mittaan viihtyisä, ja saunomisen ja tarjotun jaloviinaryypyn jälkeen oli mukava uinahtaa, odottavalla mielellä, tulevan aamun seikkailuita arvuutellen.

1. TAISTELUPÄIVÄ

Aamu koitti, ja majatalon maittavan aamiaisen jälkeen sonnustauduimme me pyöräkuskit ajopukuihin, jotka yön aikana olivat kuivaneet. Lämpöä oli kokonainen aste, ja lumen hiutaleita lenteli satunnaisesti ilmassa, kokoontuessamme kylän sankarihautausmaalle, jonne laskimme seppeleen Lapin Sodan uhrien muistoksi. Sitten keula kohti Lätäsenon saksalaisia puolustusasemia käsivarressa, jotka oli määrä ensimmäisenä tutkia. Huoltoauto kuskeineen ja osasto Väyrynen tietysti mukana menossa.

Järämän linnoitus oli retkemme ensimmäinen tutustumiskohde. Saksalaisten vankityövoimalla osaksi kallioon louhitut asemat ovat mielenkiintoista nähtävää. Mielikuvitus oli kovilla, kun yritti ajatella aikaa loppuvuonna 1944, jolloin asemissa oli miehitys. Varsinaisia taisteluja ei asemissa kuitenkaan ole käyty. Voi kuitenkin kuvitella, ettei talvinen Lappi ole näyttänyt vieraan maan sotilaille kaikkein hempeimpiä puoliaan, niinkuin ei tietysti omankaan maamme taistelijoille.

Linnoitukselta jatkoimme kohti Kilpisjärveä, ja saavuimmekin perille, tutustuttuamme ensin maanteittemme korkeimpaan kohtaan, joka samalla oli toiminut Lapin sodan viimeisten tykinlaukausten tyyssijana. Myöskin muuan ikiroutainen palsasuo sai kunnian ottaa vierailumme vastaan, vielä kun voi, sillä väitetään ilmastonmuutoksen tuhoavan ikiroutaa. Uskoo ken tahtoo...

Kilpisjärvellä nautimme oivan huoltoyksikkömme Kilun&Kumpp. kokkaamaa kenttälounasta, jonka sisältö koostui pääosin hernekeitosta ja grillimakkarasta. Ruisleipää ja pannukahvia oli myös sallittu halullisten nauttia, joten kaikki elementit olivat mielestäni kasassa, eikä mistään ollut puute. Lämpöäkin olimme saaneet 100 % lisää, eli +2 astetta.

Paluumatkalla Hettaan alkoi tulla vastaan autoja, joiden keulamaskit olivat lumen peittämiä, ja lumisade muuttuikin tiheämmäksi. Kuitenkin Kuttasessa poikkesimme paikallisella biitsillä, jossa yllättäen kukaan ei ollutkaan pelaamassa rantalentistä. Maassa oli n. 1 cm lunta, mutta mitäs me, suruttomat veikkoset. Huristelimme pyörillämme pahimpia loskaraiteita väistellen takaisin Hetan Majatalon lämpöisiin uumeniin, johon rantakulttuurista piittaamaton osa porukastamme oli jo suoraan saapunut. Osasto Väyrynen kiertää huiskaisi joutessaan Pallastunturin ennen kotiutumistaan.

Iltasella saunan jälkeen pidettiin puheita ja jaettiin muistoesineitä matkasta. Siirryimme kotaan nauttimaan grillimakkaran ja oluen hienostuneista makuvivahteista, ja tarinoitiin niitä näitä. Kunnon partiolaisten tapaan kuitenkin siirryimme kaikki ajoissa yöpuulle, sillä tulevana aamuna olisi aikainen herätys , ja vierailu Norjaan.

2. TAISTELUPÄIVÄ

Aamiaisen jälkeen selvittiin tien päälle, kunhan oli ensin toikkaroitu kuka missäkin, toisten odotellessa. Matka kuitenkin lopulta alkoi, ja Kautokeinon jälkeen porukasta osa lähti kohti Kaarasjokea ja osa jatkoi kohti Altaa. Ennen kaupunkiin tuloa kuvailtiin komeita maisemia 93-tien varrella. Taukopaikalla juttelin Romaniasta lähteneen transalp-kuskin kanssa, joka oli menossa Nordkappiin. Kaveri tahtoi tietää, josko matkan varrella olisi tietulleja. Valistin ettei ollut, ja tietysti unohdin sanoa että Nordkappiin menijälle, ne viimeiset metrit ovat kyllä aika kalliit. Pääsymaksu Nordkapphallenin alueelle on muistaakseni jotain 40 euron luokkaa. Viime kesänä tuon summan pulitin, enkä sumun takia nähnyt edes merta. Hmph...

Mutta me poijat jätimme suremisen hevosille, niillä kun on isompi pää. Ajettiin Altan kaupungin halki, se tuntui kestävän ikuisuuden. Tankattuamme sellin kulmilla jatkettiin matkaa, ja vältyimme myös paikallisen poliisin yhteydenotolta, koska tutkallaan sohottelivat vastaanttulevaa liikennettä. Rauhallinen ajomme tietysti ei muutoinkaan olisi antanut aihetta toimenpiteisiin. Sen sijaan rauhallisuutemme vain lisääntyi, kun huomasimme Keijon takarenkaan olevan jo kulunut jo kankaille. Toinen rengasepisodi jo tällä retkellä. Ensimmäinen oli ollut aamulla Hettassa, kun Paulin molempien renkaitten todettiin olevan liian kuluneet, jotta uskaltaisi lähteä Norjaan ollenkaan. Hänen tiensä kävikin Kolarin kautta Ivaloon, ja sai näin tällä matkalla uudet renkaat.

Mutta Keijon takakummi kesti myös Ivaloon, kun hiljaa ajeltiin. Ryhmä pysähtyi ruokailuun Lemmijoen varteen Porsangervuonon alapuolelle. Söimme huoltojoukon laittamaa grillimakkaraa ja hernekeittoa, ja kahvia ryypittiin myös, eikä taaskaan meiltä mitään puuttunut.

Sitten tutustuttiin joen toisella puolella olevaan Saksalaisten sotilassairaalaan. Tämän paikan Saksan pojat olivat vetäytyessään räjäyttäneet ja polttaneet, joten jäljellä tietysti vain rauniot. Taas sai mielikuvitus tehdä aikakoneen työtä päässä, kun kiersimme rakennusten sijoilla, ja katselimme paikalla vielä olevia ruostuneita putkisänkyrivistöjä, ja paikalle jääneitä kuorma-auton hylkyjä. Alue oli melko laaja, ja rakennuksia paljon. Haavoittuneiden saksalaissotilaiden lisäksi oli siellä hoidettu myös paikallista väestöä. Aika puhutteleva paikka.

Eteenpäin on kuitenkin elävän mieli. Tässä tapauksessa eteenpäin tarkoitti kohti kotisuomea, ja Karigasniemeä, jonne saavuttuamme hajaannuimme kahdeksi joukoksi. Pasi ja minä lähdimme soratietä kohti Angelia ja loput menivät kestopäällystettä Kaamasen kautta, molemmilla tarkoitus ehtiä illaksi Ivaloon yöpuulle.

Angelin tiellä Pasi näytti minulle miten matalalla lennetään, ja hauskaahan meillä oli. Tie oli sorapinnastaan huolimatta hyvässä kunnossa, ja reipas 60 kilometriä taittui tuossa tuokiossa. Toinen mokoma lisää, ja oltiin taas nelostien varrella. Reipas pikku pyrähdys, jonka varrella eivät maalliset surut painaneet.

Ivalossa oli jo joukkue hotellin pihalla, kun saavuimme. Matkalla bongasin Keijon rengasliikkeen pihalla, ja sain tiedoksi, että juuri on rengasliikkeen mies tulossa renkaan vaihtamaan. Liike oli sama missä 3-4 vuotta sitten maksoin satakunta euroa lapin-lisää renkaastani, jouduttuani sen vaihdattamaan. Keijo kuulemma oli saanut renkaansa ihan normihinnalla, toisilla käy tuuri. Vai olisiko se taas kerran tämä meikäläisen pärstä...

Hotelli Ivalossa oli olut kallista, ja paikka täynnä ulkomaan ihmisiä. Ravintolan tarjoilijakin vasta ”opetelen soomea” , mutta mikäs siinä.” Alamäkkeenhän tuo olis mennynnä muutennii”, joten eipä valittamista. Oltiin Pasin kanssa huonetoveruudessa, syötiin, uitiin ja saunottiin. Mikalle annettiin johtokunnan puolesta tunnustus hyvästä matkanjärjestämisestä. Oikeaan osoitteeseen siis meni. Siinä vielä jotain iltapuhteeksi turistiin, ja sitten maata. Pasin mielestä huoneessamme leijuva tuoksu oli minun aiheuttamaani, johon väitteeseen puolustauduin sillä etteivät hotellin ilmastointikoneet säästösyistä olleet päällä. Omituista. Tulipa kuitenkin todistetuksi, että kuulun väkevien miesten kastiin, ainakin hajujeni puolesta.

3. TAISTELUPÄIVÄ

Aamu valkeni Ivaloon, ja sää näytti varsin kutsuvalta, joten taas oli aika siirtyä tien päälle. Väyrysjoukkueella tuli varmaan Sillanpään Marssilaulu mieleen, koska kuulin heidän lähteneen jo lopullisesti kohti kotikontuja. Meillä sensijaan oli vielä kaksi ajopäivää ja yksi yöpyminen jäljellä. Ivalosta lähdettyämme kolusimme vanhan museotien Magneettimäkineen, ja Saariselällä kävimme Kaunispään huipulla ihailemassa maisemia. Lunta oli ollut aurattavaksi asti, koska kinokset olivat vielä jäljellä.

Laanilassa tutustumiskohteena oli vanha entisöity maantien pätkä, ja silta, jossa neuvostopartisaanit jatkosodan aikana järjestivät hyökkäyksen. Attentaatissa kuoli 4 henkilöä sillalle ajaneesta postiautosta. Uhrien joukossa Oulun hiipakunnan piispa, joka oli piispantarkastusmatkalla. Ei ollut vaaratonta pappismiehenkään elämä sodan aikana. Myöhemmin hyökkäys läheiseen majataloon tuotti vielä yhden kuolonuhrin.

Partisaaneja johti muuan A.S. Smirnov, joka taistelukertomukseensa runoili tarinan uskomattomasta taistelusta, jossa tuhottiin sotilaita kymmenittäin, ja majatalokin oli muuttunut upseerien lomakodiksi. Tuhottu tvh:n parakki oli ollut ”kasarmi” ynnä muuta hörönlöröä.

Hyökkäyspaikan tultua nähdyksi, jatkoimme matkaa Tankavaaraan, ja tarkastimme Saksalaisten varmistusasemat, joista vielä oli rippeet nähtävissä. Näissäkään asemissa ei ollut taistelua koskaan käyty. Siirryimme soratietä Vuotsosta Sompiojärven rannalle, Sompion luonnonpuiston alueelle,tuttuun tapaan kahvittelemaan ja makkaroimaan. Paikalla oli muitakin luontoarvojen ystäviä, joista osa lähti jalkaisin kohti kairaa. Meille tuli Pasin kanssa päätökseksi edellispäiväisen sora-ilottelun innoittamana ajaa Lokan kylään pitkin uutta Mäntypää-Lokka tietä, joka ei vielä kartassakaan näkynyt. Poroaita vain auki, soratien kutsu soi korvissamme. Lokkaan päästyämme tarkastimme pikaisesti kylän muistomerkit, ja jatkoimme Savukosken Seitajärvelle, jossa myöskin jatkosodan aikana oli koettu kauheuksia partisaanien vuoksi. Kemijärven ABC:llä yhytimme taas pääjoukon, joka kärsimättömänä odotteli meitä, kun söimme ja tankkasimme pikavauhtia. Tällä koukkauksella tuli myös viimein otettua valokuva Pelkosenniemellä sijaitsevasta Andy Mc Coyn patsaasta.

Koko porukan ollessa taas koossa, johti Mika meidät Auttikönkään vanhalle tukinuittopaikalle, joka olikin ihan kiintoisaa nähtävää. Sielläpä oli huilannut virran vietävänä pölkky poikineen, ja niinmuodoin oli tukkijätkien leipä irronnut tässä kovassa työssä. Tämän päivän ihmisinä emme tuosta paljonkaan enää tiedä, hyvä että on vielä paikkoja, joihin voi tutustua. Paikkoja joissa miehet olivat rautaa, ja laivat puuta, hiiohoi.

Matka jatkui, ja porojakin matkalla näkyi, isoja yksilöitä. Taivalkosken ABC oli muuttanut nimensä Kosken Toppariksi, ja eronneen ABC-kulttuurista. Tämä selvisi meille kun kahvittelimme Kalle Päätalon kotikunnassa. Noh, mitäs me siitä, maailma muuttuu Eskoseni. Jatkoimme läpi selkosten Suomussalmen kautta Hyrynsalmelle ja sieltä viimein lehmälauman lailla Kajaaniin.

Pääsimme sisään pimeään parkkihalliin, jonka koettelemukset olivat vain alkua. Oikuttelevan maksuautomaatin lisäksi oli hotellin respaan asennettu varsinainen aikavaras. Joutavanpäiväistä jorinaa, ja tietojen tarkastelua riitti aina kyllästymiseen asti. Lopulta kuitenkin selvitimme tiemme huoneesen, jossa Pasi tällä kertaa halusi varata ensimmäisen vuoron ilman pilaamiseen, jonka toki tasapuolisuuden nimessä hänelle halusin suoda. Erona Ivaloon oli vain se, että täällä raaskittiin pitää ilmastointi toiminnassa. Kajaanin S-hotellissa ei kuulemma ollut tapana lauantaisin saunoa,liekkö ollut vanhanaikaista, joten oli tyydyttävä suihkuun.

Suihkunraikkainakin kelpasimme hotellin aulaan jorisemaan omiamme, ja käymään viereisessä Hesburgerissa gourmet-iltapalalla. Sitten olikin taas jo aika uneen ja uuteen aamuun.

4. TAISTELUPÄIVÄ

Sunnuntai koitti, ja retken viimeinen päivä siis. Tänään ei olisi enää suuria elämyksiä odotettavissa. Olin hieman malttamaton pääsemään kotiin, joten valitsin pääjoukosta poiketen nopeimman reitin. Ensin Pasin ja Jussin kanssa  mitä mielenkiintoisinta tietä Kärsämäelle, jossa heitimme hyvästit. Äänekoskelle asti en malttanut edes kahvia juoda, vaan rynnistin ah niin kotoista nelostietä alaspäin.

Muuten meni mukavasti, mutta Jyväskylän paikkeilla alkoi lyömään liikenteeseen kämää, eli ruuhkaa. Puntaroin tilannetta, ja päätin ottaa loppumatkasta nautinnon irti, ja käännyin Korpilahdelta kohti Sysmää. Mielenterveys on kallis asia, ja reitin valinta palveli tällä kertaa sen vaalimista. Miksi körötellä ruuhkassa isoa tietä, ohituspaikkoja kyttäillen, kun voi mukavan mutkaista pikkutietä tuntea aitoa motoristin onnea vailla tungosta. Niinpä huristelin Korpilahti-Luhanka – Sysmä -Asikkala kk, ja sieltä edelleen Viitailan kautta Lammi- Kataloinen- Janakkala- Vojakkala- Porras- Letku-Somero Salo, kuin poika. Kotona oltiin, ja enää oli reissusta muistot jäljellä.

Ja niin olen kertonut motoristiporukasta Suomen saloissa. Ja mitäpä kertoisin enään heidän prätkäharrastuksestaan ja sen vaiheista täällä. Se edetköön rauhallisesti ja sakoitta uusiin korkeuksiin ja seikkailuihin, ja kallistukoon aikanaan viimeisenkin laturinhihnan katketessa ja perälaakerin pettäessä pelkäksi hyvien päivien muisteluksi, reumatismisten polvien narinan säestyksellä.

©2017 Haaton mp-sivut - suntuubi.com