Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

”KAINUU, KUUSAMO, KARJALA JA LAPPI, SIINÄ SULOINEN SUOMENI MAA”

 

”ARKKU, ALTTARI, KANTAJAT JA PAPPI, KÖYHÄ MUUTA EI SINULTA SAA” (Emil Retee)

 

Eli kertomus Bike Boss Teamin seikkailusta Suomi-Neidon äärillä.

 

Ja tarina alkaa...

 

Niin kuin hyvin tiedetään, on mopokerhomme sihteeri Mika kykenevä, taitava ja kaukaa viisas. Niinpä hän jo vuodenvaihteen -16-17 tienoilla alkoi miettiä yhdistyksemme tulevan kesän retkelle nimeä ja teemaa. Minä mietin ajon nimeksi Finlandia-ajoa, mutta järkähtämättä Mika nimesi talven mittaan retken Suomi Ajoksi ja muokkasi reitin niin kuin katsoi tuleviin tarkoituksiimme sopivaksi.

Moni motoristi huomasi, kuinka hienosti taas oli asiat suunniteltu. Militaria 2016 oli ajettu, ajo joka oli kaikista siihenastisista paras, sillä siinä käytiin Lapissa ja Norjassa asti. Emmekö tänä vuonna näekään tuntureita, saivat pohtia ne, jotka viime vuonna olivat Lapin lumoihin joutuneet. Pani epäilemään että tänä vuonna tyydyttäisiin vain päijänteen kiertämiseen. Mutta se jos mikä, oli turha huoli.

Koska maamme täyttää tänä vuonna 100 vuotta, tuli ajon teemaksi siis kiertää Suomea sen rajoja mukaillen, ja tutustua maamme ystävällisiin äidinkasvoihin sen eri puolilta. Aloituspaikaksi seuloutui tuhansista vaihtoehdoista Haarajoki. 9 motoristia aikoi lähteä kilvoitukseen ja lisäksi huoltoautossa 3 ihmistä, vakaasti päättäneenä uhrata kaiken vapaa-aikansa motorismin vapauden puolesta. Totisesti olkoon näin sanottu.

KESKIVIIKKO

Niin matka alkoi, aamiainen Haarajoella oli katettu klo 7.00 Itse puutuin joukosta, koska olin lääketieteelisten toimenpiteiden vuoksi oli pakotettu olemaan vielä muualla. Mutta muut söivät, kuin hullu mies Huittisista. Pääjoukko matkusti aluksi Strömforsin ruukkiin, Ruotsinpyhtäälle, ja jatkoi tarpeelliset sivistykselliset täydennykset saatuaan Haminaan, josta suunnisti museotielle 3513 Klamilan kautta Virojoelle. Juuri ennen Virojokea tavoitin maukkaan mutkatien jälkeen pääjoukon, ja Ylämaalla pysähdyimme lounaalle korukeitaalle.

Lappeenrannan ja Imatran ohitettuamme poikettiin pikkutielle, joka vei joukkomme Uukuniemen leirintäalueelle Pyhäjärven rantamaisemiin, kortilla pelatun niemen kärkeen. Kahviteltiin ja turistiin aikamme, ja lähdettiin sitten Kiteen kautta taaskin pikkuteitä aina Tuupovaaraan, jossa Jaakko Tepon kunniaksi otettiin yhteiskuva Ravintola Virsuvaaran seinustalla. Hiljainen paikka, taisin nähdä yhden ihmisen koko kylällä.

”Tuupovaaran yössä kerran itkin, kuljin kylän piätietä pitkin.

Paikkakunnan tytöt ohi kuluki

Virsuvaara pikkuhiljoo ovensa jo suluki...”

Yhteislaulun jälkeen jatkettiin matkaa, ja Enosta Uimaharjulle, ja Patvinsuon kansallispuiston laitaa Kontiolahden pölisevälle maisematielle kulki reittimme. Eikä siitä pitkästi aikaa mennyt, niin saavuttiin jo ensimmäiselle yörastille, Ruunaan Neitikoskelle, jossa asetuimme kolmeen mökkiin taloksi, huoltoauton ja muonavarantojemme uhkaavasti vielä viipyessä matkalla. Olimme melko nälissämme, minä ainakin kuulin aivan selvästi että mahastani kuului: ”leippä”, mutta eihän tämän kansan herrat ymmärrä suolten murinaa, vallankin kun oma maha on täysi.

Olin juuri avaamassa puukolla rautaisannospurkkiani, kun huoltoauton keula viimein ilmestyi näköpiiriimme. Kuinkas kauan huoltoauton kuskit luulevat matkamotoristin keikkuvan näillä annoksilla?

Siitä sitä päästiin sitten syömään, ja grillimakkara tuttuun tapaan maistui taivaalliselle. Olin ostanut Uukuniemeltä purkillisen trikiinivapaata villisian säilykelihaa, ja siitä leikattiin leivän päälle siivuja kuin pojat. Tämän jälkeen puhuttelikin nälkä jo ihan eri miehiä.

Sitten mentiin saunaan, ja puhtaita olivat huvitukset siihen aikaan. Moni tuoppi niin hauskasti tyhjeni kai, muttei kuitenkaan liian moni. Saunapuhtaina poikina lähdettiin sitten tutustumaan reippaan kivenheiton päässä kohisevaan Neitikoskeen. Hurja oli kosken kohina, pari miestä näkyi olevan kalojen narrattavana, me tyydyimme ihailemaan maisemaa. Luontoretken päätteeksi kömmittiin pehkuihin, huoltoauton väki eli Tuomo, Risto ja J-P majoittuivat Keijon ja minun kanssa samaan mökkiin.

TORSTAI

Taisin heräillä jo aamuneljän aikoihin ensi kertoja, mutta laiskuuttani vasta kun kello tuli kuus, nähtiin jalkeilla eräs motoristimies ja alkoi päivä uus. Sumppia keittelemään ruvettiin siinä mökkimme nurkalla, ja saatiin jopa aikaankin pari pannullista, kuin lotta Lunkreeni konsanaan. Uusi päivä toisi uudet kujeet, joita nyt hieman seitsemän jälkeen lähdettiin katselemaan. Aluksi Lieksan ABC:lle tankkaamaan ja eväiden ostoon.

Sitten Kylänlahden kylän kautta kohti Mätäsvaaran vanhaa molybdeenikaivosta. Hieman oli suunnistusvaikeuksia, mutta kaivos löytyi, ja paikka oli kiinnostava jäisine tunneleineen kaikkineen. Myöskin eräs kuuluisa kotimaisen elokuvan tekopaikka eli Simpauttajan baari löydettiin.

 

Seiskakolmosta jatkettiin kohti Nurmesta, mutta siellä ei poikettu, vaan vasta lähellä Kuhmoa Jyrkänkoskella pidettiin tauko. Paikkahan on talvisodan aikainen puolustusasema, jossa jonkin verran oli ruutia poltettukin silloin kun naapurin kanssa pelut pieniä oli. Mitään ratkaisutaistelua paikalla ei ollut käyty, sodan normaalia vihanpitoa kylläkin.

Kuhmon sellin kulmilta sitten ajeltiin pitkin kainuun korpimaisemia Jumaliskylän kautta Suomussalmelle. Teboil Turjanhovin lounaspöydässä kävi kuhina kuin aikoinaan alikersantti Mäkilän kenttäkeittiöllä, kun sellupuuroa jaettiin. No, olosuhteisiin nähten, ruoka oli hyvää. Eikä ainainen valittaminen muutenkaan sovi suomalaisen matkamotoristin arvolle.

Sitäpaitsi juuri näillä tanhuvilla on littynyt suorasääristen pataljoonaan niin paljon sellaisia miehiä, jotka teoillaan ja uhrauksillaan ovat varmistaneet meille jälkeentulevaisille elämänolosuhteet, joita on syytä arvostaa. Ainakin me tavalliset raappahousujätkät arvostamme, nykyinen poliittinen uusrälssi ei ainakaan tekojensa puolesta edes muista, ketä on kiittäminen siitä, että on vapaus Arkadianmäellä leukojaan keikuttaa. Mutta mitäs näistä, poliitikon pitää aina olle sen verran kovaa tekoa, että pystyy ilman selkärankaa elämään.

Sankarien kalmistossa nukkuvat nyt ne, jotka astuivat kuolemaan kodin , uskonnon, ja isänmaan puolesta. Vierailimme yhdessä niistä, Suomussalmen kirkonkylällä. Mielestäni eräs suurimpia vaikutuksen tekeviä paikkoja, joissa olen käynyt. Näitä pyhistä pyhimpiä paikkoja on joka maamme kolkassa. Niitä ei voi ohittaa kevyesti.

”Niin riennetttiin taas taisteluun

Myös kärkimies, se nuorin

Nyt nukkuu lailla monen muun,

hän alla tähtikuorin” ( Yrjö Jylhä, Kiirastuli)

Suomussalmen sankarihaudoilta kävi matkamme Juntusrannan kautta Hossan retkeilyalueelle, ja vain hieman toista viikkoa myöhemmin paikalla vierailivat valtiomme päämies puolisoineen, ja ties mitä muuta joukkoa. Paikka olisi varmasti syvemmän tutustumisen arvoinen,julmine ölkkyineen kaikkineen,mutta tällä kertaa tuttavuuden hieronta typistyi kahveen juontiin.

Vielä ennen Kuusamoa poikettiin Polojärven kesäpaikan rappusilla yhteiskuvassa. Mainittu Eino Polojärvi esiintyy Kalle Päätalon kirjoissa armeijakaverina pseudonimellä ”Surkujärvi”

Paikka on jokseenkin lähellä erästä partisaanihyökkäyksen muistomerkkiä, jonka uhreina olivat sotilaskotisisaret.

Sitten olikin aika poiketa Kuusamossa kaupoilla, ja ostettiinpa poijaat me muutamat paikallisesta osuustoimintaliikkeestä ihka uudet makuupussit tuleviin koitoksiin. Toinen yörastimme näet odotti jo vajaan 300 kilometrin päässä Tulppiossa. Paikalle päästiinkin, kunhan ensin katseltiin Hautajärvellä Jänkäjääkäreiden muistomerkki, sekä Kuoskun Partisaani-iskun muistomerkki, Savukoskella tankattiin, ja tavattiin mönkijäkuskipoika jonka mielestä ”etelän miesten navigaattorit eivät ole mistään kotoisin, kun eivät osaa Tulppioon. Sitten ajeltiin  Kemijoen latvavesiä myötäillen hirvisaattueessa perille.

Tulppiossa meitä odotti spaghetti-illallinen oluineen kaikkineen, turha kai mainitakaan että oltiin nälkäisempiä kuin sudet. Kunhan iltanen oli syöty, seurasi rituaali, jossa piti syödä kokonainen suolakurkku, ja ottaa huikka votkaa. Bike-Boss - teamin kaste. Mitalin vielä saimme kaulaamme.

Luonnollisesti tutustuttiin Samperin savotan konevehkeisiin, ja joka mies oli kuin gramofonineulalla rokotettu, sehän on selvä se. Sitä kun ei voi ajon aikana tuoda ajatuksiaan julki, niin illan tullen kyllä ”ruppee kieli laulammaan”, kuten Kuuno Taivainen asian ilmaisee.

Ilmoissahan ei ollut moittimista, aurinko rällötti, ja lämmin oli, alettiin hankkiutua yöpuulle siinä pikku hiljaa. Meidän ”tupaamme” majoittui koko retkueen ja ehkäpä koko pohjoisen euroopan kovaäänisimmät kuorsaajat, joten olipa siinä hereillä olevalle yläpunkan miehelle kestämistä kyllin. Nimet jääköön tässä mainitsematta, jottei tulisi jälkeentulevaisille mitään ennakkoluuloja. Sen vaan sanon että joku kyllä toisissaan harkitsi yöpymistä wc-rakennuksen eteisen lattialla. Siellä sentään piti ääntä vain 99 desibelin vesipumppu. Sekin vain vartin välein.

PERJANTAI

Yö kului kuin siivillä, ja tuttuun tapaan oli herätys kello 6.00

Mika mellasti jo grillin kimpussa ja aamiainen oli taas valmis ennenkuin kukaan huomasikaan. Olisin mieluusti nukkunut vielä ehkä noin 12 tuntia , mutta mikäs auttoi, karvaisempi pää oli nostettava. Päässäni oli kytenyt suunnitelma poiketa muun joukon reitistä hieman, ja käydä Seitajärven Paavonmaan muistomerkillä, koska viime vuoden reissulla Pasin kanssa ei ehditty siellä käymään. Sattuneesta syystä, paikka jäi Pasilta ikuisesti käymättömien joukkoon, mutta tällä kertaa Erkki lähti seurakseni katsomaan mitä synkimmän historian tuntevaa teloituspaikkaa. Hyvä niin, sillä yksin lähtiessäni olisi hyvinkin saattanut ”kissa syödä kannantakaset”, sillä vaikeahko oli tuo retki.

Niinpä siis Tulppiosta poistuttiin aamuista soratietä, ja Hihnavaaran kylän kohdalta käännyttiin pohjoiseen. Siitä 10 kilometrin päässä haarautui tie Seitajärvelle, jonne Erkin kanssa oijustimme, muun joukkion jatkaessa Sodankylään.

Paavonmaan 8 kilometrin tie oli vielä kelirikon kourissa, paikoin sulanut, paikoin luminen. Viimeiset 4 kilometriä kapeaa metsätietä yrittivät olla jo liikaa meikäläisen taidoille, varsinkin kun tien keskikohta upotti jopa aina kiinnijäämiseen asti. Vaan lopulta päästiin paikkaan jossa viitta osoitti muistomerkille olevan 500 metriä hyvänlaista joskin vetistä mönkijä-uraa.

Lähdettiin talsimaan, mutta jo kilometrin päässä oli uskottava ettei muistomerkkiä sieltä löytyisi, joten palattiin takaisin. Ja katso, olikin opastekyltti hienosti näyttänyt vallan metsään nuolinensa, ja me tollot ei sitä vain huomattu.

Siispä uusi lämpökävely, tällä kertaa umpimetsään pitkin pientä poluntapaista , ja sieltähän se muistomerkki löytyikin.

”Tähän, saatossa tuskan ja kyynelten, päättyi kulku hiljaisten askelten

Tähän sammui liekki elämän

Suuri on surumme, murheemme musta ”

15 uhria, nuorin alle 1-vuotias. Harkitusti murhattuna, raiskattuna.

Ja Von Tööpel ratsasti aukkoja katsellen...

Me poistuimme, saamatta koskaan tietää, miltä tuntui olla yksi noista viidestätoista. Voi vain mielessään aavistella...

Murheen tyyssija jäi taaksemme, ja selviydyimme paluumatkastakin kunnialla.Saavuimme Lokan kylään, jossa myös sankarilliset neuvostosotilaat surmasivat viattomia siviilejä jatkosodan aikana, sillä erotuksella tosin, että paljon lukuisammin. Tekojärvi oli vielä jäässä, mutta muuten ilma oli varsin kesäinen. Oikotie uutta soratietä Mäntypäähän säästi aikaa ja kohtapa lounastimme Saariselällä. Kuulimme pääjoukon olevan Inarissa samoissa puuhissa, joka tieto sai meidät aloittamaan vimmatun takaa-ajon. Tavoitimme porukan vasta Sevettijärven maisemissa. Sitten vaihdettiinkin hetkeksi Norjan puolelle.

Norjan tullissa Näätämössä meidät pysäytettiin ja tullimies kyseli josko olisi ollut tupakkia tai viinaa myydä. Vastasin ettei riitä vieraalle, oma suu on lähempänä kuin kontin suu. Huoltoauton pojat sitten joutuivat kyllä hieman norjan köyhää valtiota hieman avustamaan, tullimaksujen muodossa. Olihan autossa tietysti koko joukkueen saunalimskat.

Vaan mitäpäs näistä, ajaa hurautimme lenkin Varanginvuonon rantoja katsellen ja maisemat olivat jylhät. Jäämeressä ei kukaan käynyt uimassa, vaikka helppoa se olisi ollutkin.

Palattiin sitten Pulmangin kautta takaisin armaaseen kotimaahan, jossa Nuorgamin bensa-asemilla rikkaat norjalaiset tankkailivat autojaan aina ruuhkaksi asti.

Tenojoen vartta kulki tiemme Utsjoelle ja siitä eteenpäin Karigasniemelle. Keijo oli nuorna miesnä ollut täällä tietöissä kun 80-luvulla oli tehty kyseistä Utsjoki-Karigasniemi pätkää. Kuulemamme mukaan oli kosteuden vuoksi ollut hieman ongelmia tienteossa. Mutta jo vain oli hyvä laskettaa maisemista rikasta tietä.

Karigasniemeltä vielä pikku tuiskaus Muotkan Ruoktuun asennolle. Soppa tulille ja sauna lämpiämään. Nautimme vielä muutaman tuplaverotetun oluen, ja ravittuina kiiriskelimme kuin mullikat, poissa maailman markkinoilta, viimein vaipuen uneen, unohtaen hetkeksi elon taistelon. Eräillä korvatulpat korvissa, luonnollisesti.

LAUANTAI

Neljännen retkipäivän aamu koitti kylmänä ja harmaana. Lämpötila oli vain 3 astetta nollan yläpuolella, joten oli syytä pukea ajopuvun alle hieman ekstraa ja laittaa jalkorätit hyvin saappaisiin. Hieman seitsemän jälkeen siirryttiin totutusti marssimuotoon, ja niin alkoivat taas maisemat vaihtua.

Pokkaan johtavan tien varrella tuli vastaan jokunen ulkomaan turistibussi, joiden kuljettajista ainakin yksi luuli olevansa koko euroopan omistaja. Keskellä väylää paahtoi äijä, välittämättä vastaantulijoista sen taivaallista. Turpiin tulee, jos joskus kohdataan.

Pokassa pidettiin pikku tauko, ja ennen Köngästä alkoivat sitten harmit, ja aikataulu muuttui. Erkin takarengas oli saanut jostain sen verran ison reiän, ettei paikkausrityksistä huolimatta matkaa käynyt jatkaminen.

Sirkassa nostettin pyörä peräkärryyn ja suunta kohti Kolaria, lähimpään rengasliikkeeseen, josta apu löytyikin uuden renkaan muodossa. Me muut kävimme sillä aikaa Levin huipulla ja kiersimme Ylläksen maisematien. Kahta saturaista köyhemmän Erkin ja huoltoporukan yhytimme sitten taas Kolarissa.

Turistirysässä teboililla myyskenneltiin Suomi 100-vuotis puukkoja ja kun saimme ryhmästä 4 äijää kasaan, niin alennuksella ostettiin kotiintuomisiksi oikein komiat äänenvaimentimet. Kukin kaiverrutti puukkoonsa haluamansa tekstin, sisältyihän se hintaan.

Suunta vanhaa tietä kohti Torniota, ja Aavasaksalla poikettiin myös. Seudun oma poika Keijo oli oppaana, ja näytti meille paikkoja. Oulu oli meidän palavien toiveidemme päämaali, ja sinne päästiinkin. Ensin poikettiin kuitenkin Merihelmessä ottamassa pulloon vähän perämeren aaltoja, ja ihailtiin Iin Haminassa vanhoja rakennuksia. Haukiputaan levottoman ohituskaistatien vältimme kokonaan tulemalla vanhaa tietä aina Ouluun saakka. Mika oli varannut meille huoneet Radisson Blu hotellista, joten se olisi kauluspaidan esiinkaivaminen edessä.

Respassa check-in otti taas tuttuun tapaan oman aikansa, loppulta huoneeseen sentään selviydyttiin. Ylellinen sänky, ja suihku odottivat väsynyttä matkaajaa, ja suihkun jälkeen lähdettiinkin etsimään löytyisikö talosta jonkinlaista suuhunpantavaa.

”Ravintolan hovi kokee hermoromahduksen

BikeBoss-teamin turistit kun auki tempaa uksen

Muovipussin kanssa kiertää pojat salin pöytää

kassiin sulloo kaikki parhaat palat mitkä löytää

Kaverit on eteisessä asennossa salaa

Huoltoporras pussissa tuo lihaa sekä kalaa

Gore-pukumiehet jatkaa yöttömässä yössä matkaa

laulu soi on äijillä taas uusi määränpää” ( J. Wainio)

Häränpihvi massussa lähdin pitämään sänkyä selässäni, ja onnistuinkin aina aamuun asti. Pohdittiin vielä Erkin kanssa ennen nukahtamista ihmeellistä maailmaa ja todettiin yksissä tuumin että ihminen on ollut alkujansa kala. Hiilestä tehty ahven. Nukahdimme sitten väittelyyn siitä, onko tähtien valo yhtä tarpeellista kuin kuun ja auringon valo. Kaikki saatani sitä on...

SUNNUNTAI

”Seuraava päivä oli sunnuntai, ja vääpeli Komensi pojat kirkkoon. ”

Mutta kun ei tullut se raamattu tai rukouskirja mukaan, niin oli käytettävä vain BMW-moottoripyörän huolto-ohjekirjaa. Eikä siitä kirkkoon menostakaan loppujen lopuksi mitään tullut.

Minä kun olen tällainen hätäilevä luonne, päätin viimeisenä retkipäivänä olla ajoissa kotona.

Päätin siis jälleen siirtyä henkisen kotini, eli nelostien kautta suorinta tietä etelään. Erkki ja Hannu lähtivät seurassani, muun joukon urheasti jatkaessa kohti kasitien mieltäkääntäviä kauhukokemuksia.

Meidän matkasta ei paljon ole kertomista, rivakasti vain taivalta taitettiin. Pääjoukko supistuneena viiteen mieheen kävi vielä Kalajoella ja ties missä. Lopulta vielä hajosi joukon jäsenenltä pyörästä perä ennen kuin retki lopullisesti siirtyi muistojen joukkoon. Mutta jos oli tullut ajettua, niin nythän se on pois joka pahentaa.

 

Kiitokset omasta puolestani hyvästä matkaseurasta kaikille retkeläisille,eli siis Mikalle, Juhanille, Veijolle, Hannulle, Keijolle, Kostille, Tuomakselle, Erkille, Tuomolle, Ristolle, J-P:lle yleensä ja erikseen. Älkää tulevaisuudessakaan lyökö päätänne Karjalan mäntyyn.

T: Marko

Oi, kallis Suomenmaa,
sun koskiesi kuohuja,
honkiesi huminaa suo mun kuunnella,
kunnes hetki lähtöni lyö!
Ei toista armaampaa voi maailmasta löytää
kuin tämä köyhä kotimaa,
jonka kauniiks on kasvatellut
taattojemme työ.

Korpees raivio, kultavainio,
raatain luoda nyt meidän vuoro on.
Sulle me tahdomme, suoda kaikkemme,
puolestas seistä saakka kuolohon.

Oi, Suomi synnyinmaa,
suo helmahas sun poikasi
onnellisna nukahtaa,
kun hän henkensä halvan
sulle antanut on!
Ei muuta kunniaa kuin
kuulla kummultansa
sun kuusiesi kuiskinaa,
kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon

©2017 Haaton mp-sivut - suntuubi.com