Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

                                                 NORJAN REISSU

 

Eli Bike Boss Team goes international...

 

Norjan valtion eteläosien jylhänkauniit vuonomaisemat, hikiset, karvaiset ja kirveelläveistetyt, jo parhaimmat vuotensa nähneet äijänkäppyrät eivät mielestäni oikein sovi samaan lauseeseen. Ainakaan niillä ei ole mitään yhteistä.

Mutta niin vain kävi, että 8 moottoripyöräilijää, 1 vespa- kuljettaja, sekä 2 huoltoauton huolitsijaa lähti suurin toivein ja kaunein ajatuksin matkalle tuohon kaukaiseen maahan. Eikä mikään sen jälkeen ole ollut enää niinkuin ennen.

 

Taas mennään

Tämänkertainen matkamme alkoi oikeastaan autolautalla Naantalista Kapellskäriin. Ennen sitä oli kuitenkin suoritettava lukuisia valmistelu ja varmistustoimia. Luettelen niistä tärkeimmät tässä lyhyesti:

  • Huoltoauton hankinta / Kalifi

  • Huoltoauton huolto/ Mika

  • Huoltoauton varustelu / Mika ja Ymmi

  • Ruoan ja juomien hankinta ja kuormaus / Mika ja Ymmi

  • Reitin suunnittelu / Keijo

  • Osallistujien kutsuminen ja informointi / Mika

Jokainen tietysti kohdaltaan valmisteli itsensä ja ajoneuvonsa parhaaseen mahdolliseen kuntoon. Tässä kohdin voidaan jo paljastaa että teknisiä murheita tällä reissulla... Jaa, mutta eipäs paljastetakaan. Selviää muutenkin.

Lauantai-iltana siis lähdimme Mikan verstaalta kohti Naantalin satamaa, jossa sitten odottelimme lähes kyllästymiseen asti omaa lastausvuoroamme. Tuntui ettemme millään enää mahtuisi pyörinemme autolautta Finnfellowin ruumaan niiden kymmenien rekka-autojen sekaan. Todella ällistyttävän paljon tuollainen kiulu vetää.

Lopulta kuitenkin tuli meidänkin vuoromme, ja sitten saimmekin totista oppia siitä kuinka moottoripyörä autolautalla sidotaan kiinni. Hiki valui, ja aikalailla paljon tumpulointia tarvittiin, ennenkuin uskottiin että pyörät itämeren aallokossa pystyssä pysyisivät.

Kiinnityksen päätyttyä hissillä ylös, hyttiin, suihkuun, ja rekkamiesten kanssa ruokajonoon. Jokseenkin karua,mutta toki käytännöllistä, oli tämän laivan meininki, verrattuna noihin huvilaivojen menoon. Hiukkasen vain kasteltiin kuonoa oluttörpössäkin, mutta sittenpä vain pehkuihin, ja kanssamatkustajien kuorsausta kuuntelemaan. Yöllä heräsin, kun laiva pörräsi jossain ahvenanmaan satamassa, ja hyttiin tuli ilmastoinnin kautta aikamoinen katku. Aamulla laiva kuitenkin oli määränpäässä ja niinpä 9 virkeää motoristia huoltojoukkoineen rynnisti sen ruumasta Ruotsin maaperälle.

 

Ruotsissa

Satamasta suunnistimme aluksi E18- tietä Norrtäljeen josta käännyimme 76-tietä pohjoiseen kohti Gävleä.

Huoltoauto meni edellä, niinkuin huoltoauton kuuluu, vai pitikös sen olla toisinpäin.? Ilma oli aamusta saakka jo kovin lämmin, ja kun Gävleen saavuttiin, oli jo suorastaan kuuma. Käytiin kokeilemassa miltä tuntuisi ajaa E4:sta Tukholmaan, mutta se ei tuntunutkaan hyvältä ajatukselta Norjaan pääsyä ajatellen, joten täyskäännös moottoritiellä Ruotsissa kuuluu nykyään ansioluetteloon meillä poijilla.

Mutta mitäpäs näistä, saatiin huoltoauto kiinni, ja kahviteltiin. Sitten taas kohti länttä ja olympiakaupunki Falunin kautta Moraan, jossa ruokailtiin Keijon ennestään tuntemassa hyvässä rantaravintolassa. Surffarin burgeri teki kauppansa kuumuudesta huolimatta. Puukkojen tehtaanmyymälässä ei poikettu, Morahan on vähän semmoinen arkityökalu.

Siinä syönnin jälkeen sitten alkoi taivaalle nousta synkkiä pilviä ja juuri siihen suuntaan johon olimme lähdössä jatkamaan. Eräällä metsäisellä taipaleella jossain Venjanin vaiheilla saatiinkin niskaamme virkistävä suihku. Matka jatkui hyväkuntoisia teitä, auringon jälleen paistaessa, mutta sitten alkoi taas sadella. Tankkailtiin, ja ihmeteltiin aikamme. Koska päivä oli jo ehtinyt, ja oltiin lähellä suuria hiihtokeskuksia päätettiin alkaa asentopaikan etsintä. Sälenin Lindvallen-niminen isonlainen hiihtokeskus oli lähellä ja sinne Keijo meidät johdatti.

Aluksi ainakin minusta vaikutti, että nyt ei härmän jätkä näin hienoon paikkaan pääse, mutta supliikkimiehinä Vili ja Keijo puhuivat meille majoituksen niinkuin ei mitään. Ongelma vain oli löytää sinne. Niitä kun oli taloja alueella kymmenittäin. Hyvän aikaa pyörittiin ennen kuin löytyi oikea paikka, kaksikerroksinen , kahden huoneiston rakennus, jossa saunat ja kaikki. Kelpasi sinne matkalaisten asettua, ja ripustella ovipielet ja naulakot täyteen vettävaluvia ajokamppeita. Jaoimme joukkion kahtia, alakertaan Kalifi, Pauli, Vili, Jussi, ja Kilu. Yläkerran valtasivat Mika, Tuomas, Juhani, Upi, Keijo ja Ymmi.

Ensimmäinen kuuma ajopäivä oli takana, ja oli aika hieman rentoutua. Olimme yhtä mieltä siitä, että asentopaikka oli loistava, joten ei muuta kuin grilli tulille ja saunat lämpenemään. Makkara maistui, ja jokunen olutkin siinä saunomisen lomassa sihauteltiin auki. Ulkona oli jotain erinomaisia mäkäräisiä, joilta ei saanut rauhaa, niinpä tarinointia jatkettiin sisätiloissa. Oli sohvat ja telkkarit, nettiyhteydet ja pelit sun pensselit. Läheteltiin kotiin ja tuttaville terveisiä, että hyvin täällä poijat porskuttaa.

Vaan aamulla varhain, ei aurinko noussutkaan, vaan taivas oli pilvessä, ja vettä sateli. Kalifi suoritteli herätystä, mokoma juutas, että nyt ylös ja lenkille.

No, laiteltiin aamunen, ja kerättiin sisua ja sadekamppeita, kestää tuleva päivän koitos. Ensimmäiset pyörät pärähtivät jo käyntiin Upin vielä huristellessa pölynimurilla lattioilta jälkiämme puhtaaksi, joten lähtö ei ollut ihan hallittu, mutta matkaan toki päästiin. Rajalle oli parisenkymmentä kilometriä, ja kohtahan Gränsbon kylän kohdalta joukkomme saapui Norjaan.

 

Päivä Norjassa

Puolisen päivää Norjan mannuilla ajeltuamme alkoi sade jo olemaan ohitse, ja ilma pikku hiljaa poutaantui. Pidettiin Elverumissa taukoa, ja ollakseni rehellinen, en ihan täysin muista minkä teiden kautta ajelimme.

Iltapuolella päivää sukelsimme taas johonkin maan lukuisista tietunneleista, ja ehdin ennen sinne ajoa nähdä viitasta että tunnelilla olisi pituutta huikeat 25 kilometriä. Kyseessä siis "Maailman pisin tietunneli ,Laerdalin tunneli, 24,5 kilometriä pitkä. Valmistunut vuonna 2000 ja tekemiseen kulunut 5 vuotta ja 930 miljoonaa kruunua." On siinä norjanpoika ja miksei tyttökin saanut louhia, ja kaivella. Vaan mikäs se on tuommoisia tehdä, kun ei maalla ole valtionvelkaa, ja ”tulloo hirveesti rahhoo öljystä” lainatakseni Jaakko Tepon sanoja.

Pirun pitkä se tunneli oli kuitenkin ajaa, ja vielä kun oli aurinkolasit päässä, niin tarkkanakin sai olla. Suunnistinkin etupäässä Tuomaksen takavalon mukaan.

Kohta tunnelielämyksen jälkeen saavuttiin Aurlandinvuonon rannoille ja siellä Flåmin kylään, tai turistikeskukseen, miten vain. Maisemia ei kannata erikseen kehua, ne vain olivat kertakaikkisen upeita.

Yhtäkaikki olimme vähän pöllämystyneitä kun ajaminen olikin yhtäkkiä loppu. Odoteltiin huoltoautoa tulevaksi, jotta ehdittäisiin Flåmin radalle junaan joka kulkisi ylös vuorille ja takaisin. Junaan ehdittiinkin vasta seuraavalle vuorolle, ja reissu kesti toista tuntia, ja siellä kävikin aika mutina.  Kyseessä on 20 kilometrin mittainen pistoraide, Bergenin radalta, käsittää 20 tunnelia, 4 vesitunnelia, ja yhden sillan. Lisäksi rata tekee tunturin sisällä silmukan.

Tämän kaiken tietää Wikipedia, jota lainaan tässä kuin Huhtasaaren Laura konsanaan. Joka tapauksessa hieno junamatka, ja kun palattuamme takaisin, selvisi että jäämmekin yöksi Flåmiin, päätimme Upin ja Tuomaksen kanssa ajaa illan päälle vielä prätkillä tietä, joka tuota rataa seuraillen nousi vuorille. Mahtava retki. Aivan ylös asti emme ajaneet, koska emme olleet ihan varmoja oliko siellä luvallista ajaa, mutta noin 2 kolmasosaa matkasta käytiin. Näimme kyltin, jossa norjaksi vähän niinkuin kai kiellettiin siellä ajelemasta, mutta sitäkin hieman uhmasimme kunnes päätimme palata alas.

Hotellille päästyämme huuhtaistiin vielä kurkusta matkan pölyt muutamalla oluella, ja ruvettiin tosissamme pitämään sänkyjä selässämme. Huonekaverini Upi vain oli kovan onnen ritari, sillä jostain syystä olin kuulemma kovasti kuorsannut, eikä hän siinä metakassa tietenkään saanut unta. Luulen, että olen saanut tartunnan porukkaamme kuuluvilta kuorsauksen suurmestareilta.

 

Uusi aamu

Hotelli jossa yövyimme oli miellyttävä, ja tasokas. Ei varmaankaan halvimpia, mutta eihän näitä lasketa. Paitsi meidän utelias naapurin ak... eeh, rouva, jos sattuu tätä lukemaan. Terveisiä vaan.

Aamiaisella oli joitain outoja ruokalajeja, mutta selviydyimme niistä kunnialla. Jotkut maistuivat paremmalta kuin toiset, niin se matkailu avartaa, gastronomiseltakin katsantokannalta. Sentään ei meidän käynyt niinkuin laulussa: ” Härmän jätkä saapuu tänne maasta mämmin. Ruoka outoa on, muusi; liian lämmin. ” ” Herkut parketille vaan, vääntää vatsalaukustaan, herra Yrjö, Yrjö Virtanen.”

Hotellista piti sitten lähteä taas tien päälle. Upi oli sitä mieltä, että edeskäypä yritti maksattaa huoneen hinnan kahteen kertaan, mutta loppujen lopuksi selvisi, ettei huijausta ollut tapahtunut. Hyvä niin, sillä muuten me oltaisiin kyllä kaadettu se hotelli siihen vuonoon, nih. Oppivathan siis norjalaiset, ettei finnjävelien kanssa ole leikkimistä.

Ajeltiin Aurlandiin tankkailemaan, ja sieltä serpentiinitietä näköalapaikoille, josta vuonomaisemat avautuivat. Näin vältyttiin ajamasta pitkiä tunnelijaksoja, ja nautittiin hyvistä näköaloista, joita ei siis erikseen maksa vaivaa kehua. Aivan tien vierustassa oli lunta, ja pitihän sinne tietysti mennä peuhaamaan. Fiilis oli kuin maailman katolla, vaikka onhan noita vieläkin ylhäisempiä ylänköjä. Reittimme kulki eilen ajetun pitkän tunnelin yläpuolelta.

Tunnelit ja lauttamatkat vuorottelivat, ja sitten ajettiin vanhalle Strynefjellsvegenille jonka varrella sijaitsi Stryn kesähiihtokeskus. Siellä ne pöyrööt laskettelivat, vaikka olisivat hyvin voineet ajella vaikka prätkällä ympäri Suomea, ja ihmetellä että ”ompas outo kansa ja maa.” Tie nousi ensin serpentiininä ylös, ja sitten vuorenharjanteiden välissä, ja herra ties mitä kaikkea. Kannattaa katsoa Google Mapsista tie on fv 258 numeroltaan. Vajaa 30 kilometrin pätkä, ja mahtavat näkymät.

Sitten huristettiinkin jo Geirangeria kohti, mutta ennen sitä käytiin Dalsnibban näköalapaikalta luuraamassa kauas ja takaisin. Ei maksa vaivaa enää kehua maisemia, ne vain olivat kertakaikkisen upeat. Serpentiinitie oli kapeahko, ja mutkissa jos sattui turistibussi vastaan niin saattoi syntyä ongelmia. Varsinkin jos oli itse menossa alaspäin, ja ajoi mutkaan ”sisään” , ja vastaantuleva bussi olisi tarvinnut tilaa kääntymiseen. Prätkällä kun ei taaksepäin ylämäkeen niin vain lähdetäkään. Paulin Gold Wing tietysti siitäkin suoriutuu, kun on mistä laittaa pakki päälle.

Geirangervuonolle laskeutuminen sai korvani menemään lukkoon. Kuulon heikkenemisestä ei sinänsä minulle ollut haittaa, enhän juuri muutenkaan kuuntele, mitä minulle sanotaan. Kuitenkin siinä vuonon rannalla pidettiin tuumaustuntia, että josko saataisiin majoitus järjestymään. Siinä lähdin minäkin Mikan ja Keijon mukaan hotelli Geirangerin respaan solkkaamaan muka englantia. Niinpä olikin hämmästyksemme suuri, kun meitä palveltiinkin ihan omalla Suomen kielellämme. Olipa vielä Salosta kotoisin tuo respan neitonen.

Saimme huoneet järjestymään siten, että johtoryhmälle, johon minutkin nyt yllättäen oli korotettu, otettiin hotellin ylimmästä kerroksesta Panoraama näköalahuone, kaikilla herkuilla, luonnollisesti. Ryhmämme muut jäsenet saivat sitten majoittua alakerroksen huoneisiin, joissa ikkunoista näkyi vain betoniseinää. Niinpä sitten Keijon ja Mikan kanssa nousimme hissillä kerroksiin, ja minä hyökkäsin suihkuun.

Vaan suihkun jälkeenpä huomasin, että olin ollut liian hätäinen, sillä ns. siviilikamppeeni olivatkin jääneet huoltoautoon. Soitin Kilulle, joka neuvoi ”Naturistimotoristia” suorittamaan aikani kuluksi erinäisiä toimenpiteitä, joita en häveliäisyyssyistä tässä nyt julkene toistaa. Alle puolessa tunnissa hän kuitenkin ystävällisesti toi laukkuni, ja saatoin pukea puhtaat vaatteet ylleni. Sitten johtoryhmämme liittyikin tavallisten kuolevaisten joukkoon.

Laskeuduttiin Kalifin & Kumppaneitten Alimman Kerroksen huoneeseen, jossa saimme vastaanottaa kerhomme uudet tyylikkäät kauluspaidat, sekä pikku pullollisen kirkasta alkoholijuomaa, jossa etiketiksi oli liimattu tämän reissun muistotarra. Kuriositeettina mainittakoon muuten että tuo pullo sisältöineen on minulla tälläkin hetkellä tuolla lasivitriinissä matkamuistojen joukossa.

Sitten ryhmäkuvaan hotellin edustalle, ja sen jälkeen olikin aika etsiä jostakin kunnon pihvi oluen kera. Nehän löytyivätkin sitten läheisestä bistrosta, ja laitettiin mielihalulla tuulensuojaan.

Käväistiin vielä kaupassa ostamassa huoltoautoon evästä, tulevaa varten, ja sitten lähdettiinkin yöpuulle. Noustiin hissillä seiskakerrokseen, paitsi ne kaikki 8, joilla EI ollut sitä Panoraamahuonetta parvekkeineen ja näköaloineen Geiranger-vuonolle ja ympäröivään vuoristoon. Hyvin nukutti.

 

Japanilaisten invaasio

Hotellin aamiainen meni täysin plörinäksi. Olin jo herättyäni henkisesti valmistautunut rauhaisaan ja maittavaan aamiaiseen hotellin ravintolassa. Mutta toisin kävi.

Alku näytti hyvältä, mutta sitten ravintolaan suorastaan tulvahti arviolta pari bussilastillista Japanilaisia turisteja. Mikäs siinä muuten, mutta nuo luojanluomat käyttäytyivät aivan holtittomasti. Täysin vailla järjestystä, jonottamisesta ei tietoakaan, poukkoiltiin sinne sun tänne, ja vieläpä takaisin, jolloin suunnitelmallinen ruokien keräily oli täysi mahdottomuus. Oli vain kahmittava, mitä sattui ylettymään, kaameassa tungoksessa ja hälinässä. Suomalaiset esikoululaiset kesäretkellä ovat preussilaisen kurin mukaisesti käyttäytyvä sotilasjoukko tuohon heinäsirkkalaumaan verrattuna. O tempora, o mores.

Suhkuksi menneen aamiaisen lisäksi, piti vielä luopua loistavasta panoraamahuoneesta ja lähteä taas kohti tuntematonta määränpäätä. Hyvinkin olisi vielä voinut loikoilla punkalla ja katsella vuonolle, mutta uudet seikkailut odottivat, joten ei muuta kuin kamat kasaan ja pyörälle. Lähdettiin kiipeämään ylös vuonosta, jälleen serpentiinitietä pitkin. Tietä numero 63 Valldalin kautta ajeltiin Trollstigenin näköalapaikalle jossa kelpasi taas jo taukoa pitää. Maisemista ei ole tarvis mitään niin erityisesti mainita, ne olivat taas niin kertakaikkisen …

En muista tarkasti missä kohdin päähäni pälkähti ajatus siitä, että kun meitä Suomalaisia pidetään, ja varsinkin me itse pidämme itseämme niin verrattoman sitkeinä ja sisukkaina. Niin miten Norjalaiset mahtavat sijoittua tällä sitkeyden ja sisukkuuden asteikolla. Varsinkin kautta aikojen. Meinaan vaan, että maa on niin tuhannen vaikeakulkuista, lunta sataa, vuoria siellä sun täällä, laitumet ovat kallellaan jos mihinkin päin. Lähinaapuri ja mahdollinen nais-/mies-/muunsukupuolinen ystävä asuu puolen kilometrin päässä juu, mutta välissä on vuono tai vuoren jyrkkä rinne.

Kyllä me Suomalaiset itkettäisiin räkää, jos meidät tuohon maahan laitettaisiín asumaan. Meidät on luotu metsään, tai perunakuoppaan, ei jylhille vuorille, tai pauhaavan valtameren aaltoihin valaita tai turskaa pyytämään. Silti hyvä niin, suutari pysyköön lestissään. Minä ainakin suon Norjalaisille heidän öljyrahansa, ja valtionvelattomuutensa, sillä se on heidän ja heidän esi-isiensä maa, jonka eteen he ovat sukupolvesta toiseen ponnistelleet. He osaavat myöskin sitä arvostaa, pitämällä omastaan kiinni. Toisin on meillä, jossa oman kansalaisen hyvän edelle menee tänä päivänä aivan muuta.

En sano tästä tämän enempää, koska tämänhän on tarkoitus olla leppoisa tarina ihmisistä, lomailemassa rakkaan harrastuksensa parissa ulkomailla.

Tulipa sitten turistikeskuksessa poikkeamisen jälkeen huristettavaksi pyörällä tuo ”peikonpolku” alas, ja hauskaahan se oli. Serpentiiniä ei tämän jälkeen oikein kunnolla tainnutkaan olla, joten kaikki hauska loppuu aikanaan.

Laakson pohjaa ajeltiin ja Åndalsnesin ja Molden kautta Norjanmeren ja samalla Atlannin rannalle. Pistettiin keittiö pystyyn ja keiteltiin makoisaa hernerokkaa kera grillimakkaran. Kasvisvaihtoehto näillä retkillä ei kuulu ruokalistaan, vaan lihaa pitää olla. Bike Boss Team marssii vatsallaan, se on jämpti niin.

Joo-o, sanoisi Risumies-vainaa. Siitä sitä pääsisi Islantiin, Grönlantiin, tai vaikkapa Ameriikkaan, kunhan vain olisi prätkässä kellukkeet ja potkuri. Päätettiin kuitenkin jatkaa maitse, ja kylläisinä poikina mentiin tunnelia pitkin Kristiansundiin. Sieltä olikin ajamista, että päästiin illaksi Trondheimiin, jonka lähistöllä suunnittelimme taas yöpymistä. Oltiin jonkin verran väsyksissäkin kai, ja jatkettiin kohti pohjoista. Hellissä poikettiin , mutta hotellit olivat täysiä, ja ei auttanut kuin jatkaa. E6-tietä, ja Åsenista löytyikin varsin mukava pikku leirintäalue, Gullberget Camping.

Ilta oli jo pitkällä, ja jännitti että olisiko alueella tilaa. Työnnyttiin rohkeasti respaan, ja alettiin tankata engelskaa, ja katso, kahteen mökkiin, ja yhteen huoneistoon saatiin porukkamme taas majoitetuksi. Pistettiin vielä grilli kuumaksi, ja nautittiin ilta-ateria asiaankuuluvine lisukkeineen. Sitten vielä turistiin huoneistossa Upin, Juhanin, ja Tuomaksen kanssa asioita kohdalleen. Olin vallannut vuodepaikan aukitaitettavalta sohvalta, kerrossänkyjen sijaan. Sitä piti vielä ennen unentuloa hieman muokata, mutta hyvin siinäkin nukkui. Sain lisäksi olla yksin huoneessa, enkä häirinnyt ketään kuorsauksellani.

 

Omin nokin

Torstaiaamu valkeni, ja aamiainen jälleen nestekaasugrillillä keiteltyä porokahvia, sekä leipää ja muuta ravitsevaa. Tästä päivästä tulisi sikäli omalla kohdallani erikoinen, että olin jo eilen päättänyt erota porukasta, ja lähteä yksin kohti pohjoista. En siksi, että en porukassa viihtyisi, päinvastoin. Mutta halusin kuitenkin hieman seikkailla ominkin päin, ja olla omien ajatusteni kanssa kahden.

Hieman haikein mielin jätin siis jäähyväiset kelpo matkaseuralle, ja lähdin pistelemään E6:sta pohjoiseen, Orpopojan Valssin soidessa päässäni. Maisematkin olivat muuttuneet varsin tavanomaisiksi, siispä kannatti keskittyä vain ajamiseen.

Kovinkaan tapahtumarikas tuo matka Mo I Ranaan ei ollut, pari lyhyttä taukoa ja kolmen saksalaisen moottoripyöräilijän railakas eteneminen tuli todistettua. Kaverit menivät sen verran kovaa 1600 GT bemareillaan, etten edes yrittänyt pysyä vauhdissa mukana. Vähempi vauhti riitti minulle, vaikka en mikään tientukko itsekään liene ollut.

Reilu 400 kilometriä oli Mo I Ranassa takana, ja olin merkillisen innoton, puhti oli jotenkin poissa. Lisäksi oli paljon tietöitä, varsinkin kaupungin pohjoispuolella. Sekin hieman verotti nautintoa. Alkoi taas näkyä vuoria, tasaisten niittymaisemien sijaan. Mietin jaksaisinko ajaa sen päivän aikana Kilpisjärvelle, niinkuin olin suunnitellut. Pohdinnan tuloksena päädyin kääntymään kohti Ruotsia, reilut 100 kilsaa Mo I Ranan pohjoispuolella, Storjordissa. Ennen rajaa oli hienoa tietä ja maisemaa,Junkerdalissa, mutta harmikseni alkoi sadella eikä ollut liian lämminkään.

 

Jälleen Ruotsissa

Niinpä jäi Norja taakseni, ja autiossa Ruotsin lapissa kulki nyt tieni. Yhtä hyvin olisin voinut olla vaikka kuussa, sen verran vähän oli merkkejä ihmiskunnasta noilla seuduin. Sentään muutama poro jolkotteli tienvierustaa. Rajalta vajaat 150 kilsaa ajettuani sain tarpeekseni vesisateesta, ja pysähdyin Arjeplogissa, pienessä kuntakeskuksessa, ja majoituin typötyhjään hotelli Lucktaniin. Vedentulo lakkasi suurinpiirtein heti tämän operaation jälkeen.

Saatuani ajokamppeet kuivamaan, lähdin kylänraitille etsimään sapuskaa, ja löysin tieni pizzeria Veronaan. Hieman kielivaikeuksia oli, mutta sain kuin sainkin lätyn eteeni, ja suurinpiirtein niillä täytteillä joita olin ajatellutkin. Viereisestä ICA:n kaupasta hain vielä seuraavaa päivää varten matkaeväät, ja siinäpä ne seikkailut siltä päivältä sitten olivatkin. Ei mitenkään huippuelämysten päivä, mutta olinhan saanut mitä olin tilannut. Viestien vaihdolla selvisi, että pääjoukko oli myös tullut Ruotsiin, ja ilotteli Tärnabyssä. Tippa silmässä painuin autioon hotelliin nukkumaan.

 

Koti kutsuu

 

Aamulla yllätyksekseni sain huomata, etten ollutkaan ainoa hotellissa majoittuja. 2 muutakin ihmistä oli seuranani aamiaisella. En kuitenkaan jäänyt pohtimaan miten hotelli jatkossa pärjäisi näillä asiakasvolyymeillä, vaan tuttuun tapaan kamat kasaan, ja tien päälle. Kotimaahan olisi 360 kilometrin matka, ja sinnehän Arvidsjaurin, Älvsbyn, ja Luulajan kautta Tornioon puolen päivän jälkeen jo saavuinkin.

Oli aluksi hieman outoa puhua kassalla taas Suomea, kun tilailin syömistä, ja kaikki kyltitkin olivat taas ymmärrettäviä. Viiden päivän ulkomaankomennus oli ohi. Ajelin Torniosta tuttua uraa kotiin päin, ja saavuinkin joskus iltayhdentoista maissa kotipihaan. Joukkiomme oli viestien mukaan vähentynyt kahdella, ja olivat Uumajassa odottelemassa lauantain laivakyytiä. Upi ja Tuomas olivat tavallani lähteneet omille teilleen, ja seikkailleet itäisen Suomen kautta kotikonnuille.

Näinhän se suurinpiirtein meni, ja nyt ovat enää muistot jäljellä. Sekä lukuisa joukko valokuvia, koska maisemathan olivat kertakaikkisen mahtavia.

 

Sitähän ei vissiin tarvitse erikseen mainita ??? ;)

 

©2018 Haaton mp-sivut - suntuubi.com